4. Haaveen täyttymys
Olin haaveillut, että menen omin silmin
katsomaan sen suloisen, valkean hiekkarannan,
joka jäi nelivuotiaana muistiini.
Leikin Ylisenjärven pohjoisrannassa
Kontiolahden Selkien kylässä, kesällä vuonna
1930, tuhatyhdeksänsataakolmekymmentä.
Valkea hiekka oli muotoutunut
veden alla aaltomaisesti poimuilevaksi.
Siinä lämpimässä hiekassa lapsena istuin
ja käsilläni taputtelin märkää hiekkaa
kukkuloiksi ja hiekkaleiviksi.
Kukkulan päälle panin pystyyn puun oksia.
Se oli minun leikkimetsäni.
Hiekkakakkuja söimme leikisti siskojen kanssa.
Hiekalla siinä leikkiessäni ja vanhempien
siskojen pitäessä minusta huolta,
olin tietämätön muun maailman menosta.
Olin vain onnellinen. Elämys valkean hiekan
suloisesta pehmeydestä on vieläkin tuore ja
pysyvä mielessäni.
Joskus vesi oli kaukana, ja sellaisina
päivinä rannan hiekka oli kuivunut.
Valutin sitä sormieni välistä.
Huvikseni vain. Ja aurinkoa riitti.
Nuo lapsen onnellisuuden hetket olivat
sellaisia muistoja, jotka kantoivat minua
kuusikymmentäkuusi vuotta paluuseeni.
Tuollainen yhden kesän kestänyt valkean
hiekkarannan ihana kokemus vaati luottamaan
tulevaisuuteen. Odottamaan uusia
toivon hetkiä.
Olen kokenut jo varhaisessa lapsuudessani
riittävästi hyvää, että elämänuskoni säilyi.
Joskus sieltä jälleen koitti pieni täyttymyksen