14. Vanha valokuva
Vanha valokuva hävitetystä, hirsiseinäisestä talosta.
Muistini kertoo, että se oli punaiseksi maalattu.
Maanviljelijä Leinosen veljeksiltä, Otolta ja Juholta
Kiihtelysvaaran kunnalle siirtynyt. Näki selvästi, että
kaivon vesi ei ollut riittänyt karjan hoitoon. Korkealla
mäellä pihakaivon pohjalla oli muutama sankollinen
vettä. Juomavesi haettiin ihmisille naapurista kunnantalon
pihasta.
Katson kuvaa uudestaan ja uudestaan. Sitä katsellessa
palaa mieleen aikajakso, jolloin tuo talo oli kotini. Äitini
sai asua siinä ilmaiseksi perheineen. Se kuului kunnan
kirjastonhoitajan palkkaetuihin. Minä kävin kansakoulun
siinä asuen. Menin oppikouluun Joensuuhun, mutta kodikseni
tunsin tämän kirjaston.
Sitä katsellessani sireenipehko kuvassa tuli täyteen
ihania sinisen värisiä kukkaterttuja seitsemänkymmenen
vuoden takaa.
Sireenipehkon ohitse vei polku kotiovelle. Kuvassa
nähdään vierailijoita kirjaston edessä. Ovesta kuljin sisään
ja ulos lukemattomia kertoja niiden seitsemän vuoden
aikana, jolloin se oli kotini. Seitsemän pitkää vuotta tuo
hirsitalo oli minun äitini koti. Vuonna 1941 äitini muutti
siitä pois. Olin silloin neljätoista vuotta. Minulla oli
kouluasunto Joensuussa Ilmari Puustisen kotona, koska kävin
Tyttökoulua. Mutta vanha hirsitalo sinikukkaisen
sireenipehkon vierellä on yhä tuoreena muistissani. Se oli
tärkeä turvapaikka. Kauempana olevan ikkunan takana
oli suuri kirjastohuone. Siellä oli seitsemäntuhatta kirjaa
kauniisti hyllyihin asetettuina. Lähemmän ikkunan
takana oli kirjastonhoitajan asunto ja suuret käsikirjasto-
kaapit. Kaapeissa olevia kirjoja ei saanut viedä koteihin,
niitä luettiin kirjastossa.
Rikkaiden maanviljelijäin kaikki lapset eivät päässeet
oppikouluun, koska heidän tehtävänä oli maanviljelystyöt
pelloilla ja navetoissa. He eivät kerinneet lukea kirjoja
maataloustöiden kiireitten paineessa. Maaton ihminen oli
vapaa lukemaan.
Se oli sitä aikaa.
Kirjoitettu 2007.